sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Helsinki City Run

No huhhuh, enpä olisi uskonut, että se päivä nähdään, kun Saija juoksee puolimaratonin. Se nyt kuitenkin tapahtui eilen. Uu jee, mikä voittajafiilis! 

Valmistautuminen jäi minulla todella vähäiseksi. Kerkesin juosta tänä vuonna kuusi lenkkiä ennen puolimaratonille osallistumista. Ajankohta oli vähän huono, koska tankotanssikisani olivat 27.4. ja keskityin tietysti enemmän niihin. Juokseminen jäi taka-alalle ja olisikohan jopa viisi kuudesta lenkistäni tapahtunut työvuoron jälkeen klo 22.30 juoksumatolla. Tuohon kellonaikaan juoksen mieluummin sisätiloissa, enkä varmasti olisi enää jaksanut ulos lähteäkään, jos olisin ensin kotona käynyt. Onni on siis olla liikuntakeskuksessa töissä. Juoksua edeltävänä päivänä sai onneksi hyvän syyn käydä sushilla. Täytyyhän hiilihydraattivarastot olla täynnä. Siinäpä minun valmistautumiseni oikeastaan olikin. 

Ennen juoksua en kertaakaan jännittänyt, mutta olin kyllä hieman huolissani paikkojen ehjänä pysymisestä. Sain viime vuonna rasitusvamman polveeni ollessani kertausharjoituksissa 25 km marssilla ja pelkäsin, että nyt saattaisi käydä samoin. Mieltä rauhoitti kuitenkin ajatus, että nyt saisin juosta kunnon juoksukengissä ja hyvällä tasaisella maalla. Edellinen rasitusvamma johtui todennäköisesti siitä, etten ollut tottunut kävelemään varsikengillä (=maiharit), minkä lisäksi maasto oli osittain hieman hankalaa. Eikä siinä rasitusvammassakaan muuta, mutta kun en kestä treenitaukoja. 

Minä ja avopuoliso ennen juoksua
Lähdimme Olympiastadionille yhdessä avopuolisoni M:n kanssa. M:n tavoiteaika oli paljon kovempi kuin minun, joten hänen lähtönsä oli 15.10 ja minun vasta 15.45. Niinpä kävin saattamassa hänet matkoihinsa ja palasin vielä hetkeksi fiilistelemään stadionin tunnelmaa. Parikymmentä minuuttia ennen lähtöä menin joukon jatkoksi lähtöpaikalle. Menin joukon keskivaiheille, vaikka mietin vähän, pitäisikö suosiolla jättäytyä loppupäähän. Lähtölaskenta huudettiin yhteen ääneen ja sitten se oli menoa. Mietin vielä hetken, mitä hittoa olin lähtenyt tekemään. Hyvä kuitenkin, etten ihan loppupäähän jäänyt, koska jouduin heti alkuun ohittelemaan paljon. Jos jossain kohdassa olisin voinut suoriutua paremmin, niin juuri tässä alussa. Lähdin vähän ujosti massan mukana, vaikka huomasin, että vauhti oli ihan liian hiljainen. Ajattelin hölmösti, ettei ohittelu olisi reilun hengen mukaista, kunnes vasta tajusin, että pyh, tässähän pitää mennä juuri sitä omaa vauhtiaan, kunhan ei estä muiden kulkua. 

Ensimmäinen puolituntinen meni oikeastaan aika mukavasti ja kevyesti. Ympärillä paljon iloisia juoksijoita, tien varsilla innokkaita kannustajia, korvanapeissa hyvää musiikkia ja aivan mahtava sää. Spotifyn shuffle-toiminto laittoi heti alkuvaiheessa juoksufiilistä nostattavan biisin; Alina Devecerski -Maraton.

"Fortsätt på nu
Aldrig stanna
Våga känna hjärtat banka
Släppt allting
Det ordnar sig
Gå din egen väg

Blodet rusar
Pulsen skenar
Vägrar bli den som förlorar
Inte fega, inte nu
Stanna på din väg

...

Jo, vi ska springa, springa, springa
Måste kriga, kriga, kriga
Och inte stanna, stanna, stanna, stanna
Vi tar en maraton
Springa, springa, springa
Måste kriga, kriga, kriga
Vi ska svettas med varandra, skrika
Vi tar en maraton!"

Teki mieli laulaa mukana. Ensimmäinen ongelma ilmaantui n. 7 km kohdalla. Kylkeä alkoi pistää ikävästi. Koitin kuitenkin pitää vauhtia yllä ja hengittää syvään. Jonkun aikaa yritin kestää, mutta koska kipu ei hävinnyt, päätin hetken aikaa kävellä. Kävely auttoi lähes välittömästi, kun sain hengitystäni hieman tasattua. Onneksi siis tajusin hidastaa kunnolla, koska kipu olisi ennen pitkää kuitenkin hidastanut vauhtiani. 10 kilometrin kohdalla katsoin kelloa ja ilahduin, kun aikaa oli mennyt alle tunti. 10,5 km kohdalla otettiin väliaika, joka oli minulla 1 h 1 min 2 s. Vauhtini oli siis puolimatkaan asti ollut keskimäärin 10,3 km/h. Olen siihen erittäin tyytyväinen. Se ei olisi kuitenkaan ihan riittänyt alle kahden tunnin aikaan. Kaksi tuntia oli maaginen aika, jonka alittaessani avopuolisoni olisi tarjonnut minulle illallisen ravintolassa. Hah, nyt muuten muistin, että alle 2 h 10 min ajalla avopuolisoni lupasi minulle hieronnan, mutta enpä ole vielä tajunnut sitä lunastaa. 

Puolen välin jälkeen matka alkoikin olla jo pelkkää tuskaa. Tienvarsien kannustajat tavallaan toivat puhtia, mutta tavallaan toivoin, ettei kukaan olisi näkemässä tuskaisia ilmeitäni. Kilometri toisensa perään tuntui pidemmältä kuin edellinen. Välillä itketti ja suorastaan ketutti, mutta kertaakaan en ajatellut, että keskeyttäisin. Ajattelin, että menen sitten loppumatkan vaikka kävellen, mutta maaliin asti mennään. 20 kilometrin kohdalla olimme jo ihan stadionin vieressä. Nopeutin hieman juoksuani, koska ajattelin, että sehän on enää vain 6-7 minuuttia. Eihän se ole mitään parin tunnin jälkeen. Viimeinen kilometri oli mielessäni ehdottomasti pisin. Reitti meni todella ärsyttävästi ihan stadionin vierestä, mikä horjutti pahasti taistelutahtoa. Maali oli niiiin lähellä, mutta silti niin kaukana. Tsemppasin kuitenkin hurjasti. Kunnes kaarteen takaa ilmestyi ylämäki. Mitenhän kuvailin sitä tunnetta avopuolisolleni.. Jotenkin, että epätoivon verho valui päälleni. Oli pakko vaihtaa kävelyyn. Kävelin hetken epätoivoissani, kunnes takaa tuleva tyttö koputti olkapäälle ja tsemppasi jatkamaan. Ilahduin niin paljon, että jatkoin juoksua. Ihana urheiluhenki tällä tytöllä. Kiitos tsempeistä, jos satut tätä lukemaan!  Haaveilin, että olisin jaksanut vetää vielä loppukirin stadionilla, mutta jouduin käyttämään viimeiset voimat ihan vaan maaliin asti pääsemiseen. 

Maalissa!
Vihdoin ylitin maaliviivan ajassa 2 h 7 min 32 s. Tuntui, että pyörryn ihan kohta. Näin maalissa yhden opiskelukaverin ja höpöttelin hetken hänen kanssaan. Ensimmäiset fiilikset maaliin tulon jälkeen olivat, etten enää ikinä lähde uudestaan puolimaratonille. Juoksun jälkeen sai mitalin ja vähän evästä, joista suurin osa tosin säästyi kotiin. Avopuolisoni isä oli odottamassa meitä auton kanssa, joten lähdimme enempiä ihmettelemättä autokyydillä kotiin ja suihkun kautta kaverini tupareihin. Kaverini oli onneksi laittanut kaikenlaista herkkua, joita ahmin hyvällä ruokahalulla. Väsy iski jo aikaisin ja oma sänky tuntui ihanalta. Onneksi kaverinikaan ei ollut innokkaana lähdössä baariin, niin ei tarvinnut potea huonoa omatuntoa kotiin lähtemisestä.

Vähän statistiikkaa:
Omassa sarjassani (Naiset yleinen) sijoitukseni oli 1318 / 3182. (10,5 km väliajalla 885 / 3203.)
Kaikista naisista sijoitukseni oli 2435 / 6084. (10,5 km väliajalla 1630 / 6122.)

Voinko vielä kerran sanoa, että olen todella ylpeä itsestäni? Lonkat, polvet ja nilkat alkavat jo pikkuhiljaa toimia, mutta vieläkin painaa väsymys. Jee, olen juossut puolimaratonin!

Lue myös avopuolisoni mietteet Helsinki City Runista tästä. Hän veti huikean alle puolentoista tunnin ajan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti