sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Extreme Run Vantaa 18.5.2013

Nyt tulee paljon kuvia, koska niin paljon hienoja otoksia eilisestä saatiin. Eilen oli tuo pitkään odottamani Extreme Run Vantaa. Viimevuotinen ERV oli ensimmäinen juoksutapahtumani, ja heti maaliin tullessani päätin, että seuraavana vuonna lähdetään uudestaan. Ja niin lähdin. Olin jo maksanut osallistumiseni, kun huomasin, että Lorna Jane -urheiluvaatemerkkiä maahantuova Lavli Oy on järjestänyt kisan, jonka voittaja pääsee juoksemaan Extreme Runin Lorna Jane -tiimissä ja tietysti heidän ihanissa vaatteissaan. Kilpailussa piti perustella, miksi sopisi tiimiin mukaan, ja kirjoittelinkin pitkän motivaatiokirjeen. Lisäksi piti valita lempibiisi 80-luvulta, joka minun kohdallani oli se viimeinen ratkaiseva tekijä, jolla voitin kilpailun. Biisini oli punkkariaikoinani paljon luukuttamani Billy Idolin Rebel Yell. 

Satu tekemässä meikkiä
Kisa-aamuna heräsin jo kuuden aikoihin, jotta ehdin kahdeksaksi Butik Helsinkiin stailattavaksi. Teemana oli kasari, koska Lorna Jane on perustettu Australiassa 80-luvulla. Ensin Butikin Saara taikoi minulle tuon upean kreppipehkon, jonka joukkoon luonnollisesti kuului kasarihenkinen hikipanta. Sen jälkeen Satu meikkasi minulle katu-uskottavat turkoosit silmämeikit ja poskiin tekstin Lorna Jane. Lopuksi Anna stailasi Lorna Janen trikoiden ja pinkin paidan päälle upean kasarityylin. Tuli mieleen vähän epäseksikkäämpi versio Eric Prydzin Call On Me -musiikkivideosta. 

Tästä puuttuu vielä vyö, joka lisättiin tuomaan särmää.
Lähdettiin sitten taksilla kohti kilpailupaikkaa, Hakunilan urheilupuistoa. Uskomatonta kyllä, vaikka puhuimme ensin "Hakunilasta", "Hakunilan urheilupuistosta" ja lopulta "Luotikuja 2, Vantaasta", niin löysimme kohta itsemme Helsingin Luotikujalta. Hienoa. Vähän ärsytti, mutta selvittiin kuitenkin lopulta perille saakka.

Koko tiimi stailattuna Butikin sohvalla
Ennen kisaa hengailimme Lorna Janen teltalla ja valmistauduimme lähtöön. Minulla oli ihan mahtava fiilis. Ilma oli lopulta sittenkin hyvä, vaikka hieman viileä. Juoksun aikana viileys oli kuitenkin vain plussaa. Päivälle oli ennustettu runsasta sadetta, joten onneksi näin. Eivät menneet hienot stailaukset sentään vielä ennen juoksua pilalle, koska radallahan niiden on vasta tarkoitus sotkeentua.

Vähän ennen lähtölaukausta. Takarivissä Jenny, Monna,
Saara, Anna ja Satu. Eturivissä Lavlin Asta ja minä.
Emme kauan ehtineet takareisiä venytellä, kun piti jo siirtyä lähtöpaikalle. Paikalla oli noin 4000 juoksijaa mitä erikoisimmissa vetimissä. Oli ihan mahtavaa katsoa sitä innokasta porukkaa. Kutsuin alussa tätä juoksutapahtumaksi, mutta oikeasti Extreme Run on paljon enemmän. Aika harva tulee juoksemaan Extreme Runia ajan takia. Eikä siinä mitään järkeä olisikaan, koska radat ja esteet muuttuvat jonkin verran vuosittain, joten ajatkaan eivät ole vertailukelpoisia. Lisäksi esteillä et voi ohittaa ketään, joten jos esteellä on 100 ihmistä odottamassa vuoroaan, niin siinä on sinunkin odotettava. Siksi Extreme Run on enemmän porukassa ja hyvällä meiningillä suoritettava tapahtuma.


Iloinen juoksija
Kun startti tuli, lähdettiin koko porukka juoksemaan yhdessä. Tai no, juoksemaan ja juoksemaan. Alun ruuhkassa pystyi lähinnä kävelemään. Yritettiin kuitenkin ohitella ojanpohjia myöten. Olimme etukäteen sopineet, että me, jotka juoksisimme kaksi kierrosta, lähtisimme jossain vaiheessa omaa vauhtiamme eteenpäin. Se "jossain vaiheessa" tuli todella nopeasti, koska ruuhkassa oli vaikea pitää koko porukka kasassa. Jatkoimme lenkkiä siis kolmistaan: minä, avopuolisoni ja Satu. Reitti oli tänä vuonna suunniteltu paremmin kuin viime vuonna, ja taisimme myös osua todella hyvään kohtaan, koska emme tänä vuonna joutuneet kovin paljon jonottamaan. Oikeastaan ainoastaan yhdelle esteelle (ryömittävät putket) jäimme kunnolla kiinni. Lempiesteeni oli Vantaanjoen ylitys. Kyllä siinä vaan on sitä kunnon extremeä.
Satu ja minä rengasesteellä
Vantaanjoen ylityksen lisäksi piti mm. taiteilla ison rengaskasan yli, kiivetä jättimäisiä Goljatin portaita, ryömiä todella ällöttävässä mutaliejussa (sitkeää lehmänlantamaista mutaa, yök), ylittää romuautoja, ryömiä putken läpi, kiivetä verkkoja pitkin, ylittää isoja heinäpaaleja ja betoniseiniä, jne.. Esteiden lisäksi rataan kuului todella paljon järkyttävän jyrkkiä mäkiä. En vain jaksanut juosta niitä ylös. Vauhti olisi ollut varmasti täysin sama, juoksin tai kävelin. Siksi ajattelin vähän säästellä itseäni ja mennä ne reilusti kävellen. Juoksu tuntui etenevän paljon nopeammin kuin Helsinki City Runissa, koska tämä oli yksinkertaisesti niin paljon hauskempaa. Jossain vaiheessa tosin juoksuradalla juostessa minut valtasi todella inhottava "ei, mä en ala" -tunne. Juoksurata toi liiaksi mieleen Helsinki City Runin tuskan ja meinasin jo luovuttaa ja juosta vain yhden kierroksen. Äkkiä tunne kuitenkin meni ohi, kun pääsimme pois juoksuradalta. Huh. 8 km olisi jäänyt minua henkilökohtaisesti harmittamaan. Kaikki tai ei mitään. Enkä nyt todellakaan tarkoita, etteikö jokainen yhdenkin kierroksen juossut olisi todellinen taistelija ja mitalinsa ansainnut. Päinvastoin, on mahtavaa, että on mahdollista juosta myös lyhyempi matka, koska kaikilla meillä on omat henkilökohtaiset tavoitteemme, eikä yksikään niistä ole toistaan huonompi. Oma tavoitteeni oli juosta 16 km ja suorittaa jokainen este, ja niin tein. Kaikki tyylillään, kuten tiimikaverimme Monna sanoi.

Voittajina maalissa Satun kanssa
Matkan varrella polviin ja lonkkiin alkoi jälleen sattua, ja juoksun jälkeen kävely tuntui hieman vaikealta. Tänä aamuna jalat tuntuvat kuitenkin ihan hyvältä. Maaliin tullessa oli tällä kertaa ihana voittajafiilis, toisin kuin Helsinki City Runissa, jossa vain hoin pääni sisällä "ei enää ikinä.." Vähän kyllä harmitti, että mudassa konttaamisen ja maaliin tulon välissä ei voinut missään, edes Vantaanjoessa, pestä käsiään. Maalissa sai makkaran, jogurtin ja Batteryn mutaisiin käsiinsä. Nam nam. Samoilla mutakäsillä sotkin myös vaihtovaatteeni yrittäessäni etsiä laukusta pyyhettä ja muovipussia, johon likaiset vaatteet nakkasin. Suihkuun oli niin pitkä jono, että päätin heittää alusvaatteisilleni ja puhdistautua ulkona jääkylmää vettä syöksevän vesitykin edessä. 

Myös avopuolisoni Mika juoksi kanssamme
Peseytymisen jälkeen Lavlin Asta tarjosi meille tiimiläisille siiderit ja istuimme hetken anniskelualueella. Nautin tunnelmasta ja ihanasta seurueestani. Aikani oli lopulta 2 h 9 min 33 s. Kuten aiemmin totesin, aika ei tässä kilpailussa kerro mitään, mutta päätin sen tähän kuitenkin laittaa. Oli nimittäin ihan hauska ajatella, että Helsinki City Runin 21 km sujahti nopeammin kuin Extreme Runin 16 km. Olen tainnut jo pariin otteeseen mainita, mutta Extreme Runissa 16 km ei tunnu läheskään niin pahalta, koska tapahtuma on niin hauska. Kaikki epäröivät siis rohkeasti mukaan ensi vuonna!



Tapahtuman jälkeen kiirehdimme avopuolisoni kanssa kotiin, jotta ehtisimme nähdä edes viimeisen erän Suomi-Ruotsi-jääkiekko-ottelusta. Sponsorikassista löytyneet sipsit sopivat hyvin kisastudioon naposteltavaksi. Valitettavasti Suomi hävisi, mutta onneksi tänään tulee vielä sitä pronssia, eikö vaan? Pelin jälkeen pääsin vihdoin peseytymään kunnolla ja lähdimme vielä avopuolisoni kanssa ulos istuskelemaan muutaman siiderin ja lonkeron kera, kuten viime vuonnakin. Ja kuten viime vuonnakin, oli pakko päästä ottamaan samanlainen perhoskuva, jotta voin kivasti laittaa ne vierekkäin. Samalla näkee perhoseni kehityksen. Viime vuonna se oli vielä ollut tuollainen polvitaiveperhonen lähempänä tankoa. Tänä vuonna se on jo reilusti irti tangosta ja koko säärellä. Venyvyys tosin kärsi valitsemieni tiukkojen farkkujen takia. 

Sellainen ihana tapahtuma oli se! Olen erittäin tyytyväinen, vaikka muutaman parannuksen aiheenkin keksin. Onneksi pikkujutut eivät minua haittaa, ja olen varma, että ensi vuonna järjestelyjä on vielä entsisestään parannettu. Olivathan järjestäjät tehneet jo huimaa parannusta viime vuoteenkin. 

Tässä vielä linkit muiden bloggaavien Lorna Jane -tiimiläisten ERV-teksteihin:

Ja tässä myös avopuolisoni teksti aiheesta:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti